Hiljaa hyvä tulee

Ensinnäkin sain aikaiseksi sen että nyt on avoimet kommentointimahollisuudet kaikilla ihmisillä sanoa sanottavansa tässä blogissa. Paskapostia ei sitten hyväksytä, mutta kaikki muu menee... no, kakkapostikin jos on tarpeeksi taidokasta ja hauskaa :)

Väänsin eilen opinnäytetyötä parin päivän lusmuilun ansiosta todella ansiokkaasti ja hienoa jälkeä tuli. Tein jopa pari suurempaa muutosta työn sisältöön ja lähetin version sitten opnt-kamulleni toivoen parasta. Laitoin hänelle viestin "Raiskasin sitten mein opnt:n. Älä pyörry." ja jäin odottamaan tuomiota. Hän tykkäsi että oli pop. Jeeeejeeejeee!!! Aika energiaa vievää tuo tuohu, siis henkisesti. Saa pähkäillä ja miettiä miten asiat tekisi, kun tuo meidän työ on sellainen alaa kehittävä juttu.

Oltiin pena Keksin kanssa shoppailemassa. Piti löytää hälle popot. Ih, ja miten kävi - niinkuin aina kun lähtee kamun kanssa kauppoihin ja pitäisi ostaa hänelle jotain tiettyä. Ostin vahingossa itselleni herätteellisesti takin ja tunikan. Uh, ne on niiiiiiiiin ihkuja. Harmi ettei löyetty Keksille kenkiä, mutta lupaan pitää simmut auki ;) kun kenkäkaupoissa usein kuitenkin ravaan, silmät kiiluen ja hokien "kenkä, kenkä, kenkääääää" :D

Niin ja se kaikkein hurjin juttu: hain kuin hainkin Kiinan vaihtoon. Se on jotenkin siis tosi hurjaa!!! - Että minä menisin Kiinaan asti käymään. Hui! Opettajat puhuivat minulle ihan sillä tavalla jo nyt, että tottakai lähet ja muista sitten "sitä ja tätä" kun menet... Aina sitä vaan ihmettelee miten elämä voikin olla niin monenlaista. En koskaan lapsena olisi voinut kuvitella että olisin tässä, siksi tulevaisuuden näkymiä ajatellessa aina hymyilyttää, koska ei voi tietää vaikka kävisi kuinka hyvin. Siellä kaikki on kovin erilaista. Olisi varmasti haasteellinen ajanjakso. Ja varmasti myös antoisa. Kiinalainen lääketiede on ollut aina lähellä sydäntä niin pakahtuisin kyllä riemusta jos pääsisin oikeaan oppiin ja näkemään käytännössä miten siellä asiat pelaa. Joskus sitä vaan humaltuu pelkästään siitä että tajuaa kuinka mahtavaa elämä on :)

Näin tuossa perjantai-illalla äidinkin. Menin kahville ja pyysin, että jos lähen niin kattoo sitten mun karvapallojen (=2 kissaa) perään. Se oli et ok... ja sitten alkoi hötkyilemään että pystyykö siihen. Voi nuija!!! Ei se koskaan opi. Jotenkin se käyttäytyy kaiken kanssa niin että jatkuvasti pelkää rikkovansa jotain ja menee paniikkiin. Raivostuttavaa. Sanoin vaan sille, että kun kaikki lapsetkin on elossa niin kyllä se pystyy ja aina voi kysyä neuvoa. Tottahan tässäkin voi miettiä että miksi en kissoja anna jollekin sellaiselle, ketä niistä osaisi huolehtia. Vastaus on yksinkertainen: ihmiset on allergisia, vauvallisia (eivät kaipaa enempää perhenlisäystä) tai sitten heillä on muita ötököitä, joiden takia ei kissoja sovi samaan asuntoon laittaa. Niin ja sitten on ne ihmiset, joihin en luota: yksikin luokkakaveri alkoi silmät kiiluen vaatimaan että jätän kissat hälle... Iuh. No en taida. Ties mitä taka-ajatuksia hällä ois, omis vielä kissat kokonaan tai tekis niille jotain pahaa. Nöyyyyyyyy!!! Lapsiani ette saa! Mur. Ne menee siis "mummon" luo hoitoon. Jospa kissat toimis sille siedätyshoitona, että sais sekin vähän itsevarmuutta uudesta taidostaan ja siivouspakkoa elämäänsä ;)

Kaiken ajatteluprosseilun ja työntekemisen keskellä olen muistanut myös ottaa iisisti, vahingoistani ja uupumisistani viisastuneena. Eilen värjäsin ripsiä ja hiuksiakin sillain kivasti (kaikkea osaa kun on köyhänä harjoitellut halvat ja hienot niksit) kuorin jalat ja laitoin kynnet kuntoon. On ihanaa hemmotella itteään. Tulee uudistunut olo. Itteään pitää pitää hyvänä, se on kyllä asia joka yllättävän usealta unohtuu. Tästä luin myös kirjasta Työvälineenä oma persoona (Ellen K. Baker). Se on muuten hieno kirja! Siinä kerrotaan ammattiauttajien jaksamisesta ja jaksamattomuudesta. Hehe... hassua siinä kyllä oli se kohta missä puhuttiin terapeuttien omasta terapiahakuisuudesta - usein terapeutin omaan terapiaan hakeutuminen voi olla jopa vaikeampaa kuin tavisihmisen. Ahhahaaa!!! Aika pälliä. Toisaalta ok, pitää olla ammattitaitoinen ja kaikkea, mutta ihmisiä kaikki, merskeles. Musta toi koko terapia-ala on jotenkin kauheen sulkeutunutta... että ei hyväksytä inhimillisyyttä kuitenkaan (edes itsessä, niin kuinka sitten voisi muissa sitä nähdä...?), vaikka siihen niin kovasti pyritään. Jotenkin ihan absurdia. Että hatunnosto itselleen rehellisille terapeuteille!

Uuuuu... polla alkaa taas tyhjetä. Pitäs varmaan taas jatkaa lusmuilua. Huomenna on tapahtumarikas päivä jälleen. En o saanut vieläkään kouluhommia purkkiin, mut hiljaa hyvä tulee. Eiks jeh..!