Kuka sammutti valot?

Ja kolina senkun jatkuu. Tyhmää. Itkettää. Juttelin tänään J:n kanssa ja kerroin että mun on pakko saada kirkasvalolamppu ja että mua vituttaa. Se lempeästi höpötti langan toisessa päässä että "älä nyt... muista nyt että sähän oot tosi iloinen tyyppi. kyllä se menee ohi." Joo'o. Se on totta että monet näkevät mut kilttinä ja hassuna tyttönä, jolle varmasti maailma ei ole tehnyt pahaa. Viattomana melkein. Ja näinä päivinä kun vituttaa, se tuntuu kettumaiselta kun kaikessa normaaliudessaan jotkut ihmiset ei anna surra ja raivota, vaan haluaa survoa mut siihen turvalliseen "aina ihana ja iloinen muottiin". Toisaalta J ei tunne mua niin hyvin. Mutta sehän vaan vahvistaa sitä käsitystä, mitä olen ennenkin huomannut tapahtuvan, että moni näkee musta vain pinnan. Ehkä parempi niin.Voi olla että näiden kirjoittelemieni tekstien perusteella musta saa toisenlaisen kuvan... Oikeessa elämässä olen niin "harmiton ja kiltti" :/ ...aina niin kauan kunnes suutun ja kerron mitä oikeasti ajattelen.

Mietin töissä kovasti sitä mikä musta tulee isona. Terapiaopit on jees, mutta tepaksi en taida ryhtyä, olen niin taiteilijaluonne itsekin. Ehkä tutkija. Tai jokin... en tiedä. Jotain kivaa, sellaista mikä inspiroi. Onko sellaista? Möh... Kaikki tuntuu niin kaukaiselta.

Inhoan pimeää. Nyt on pimeää. Joka puolella. En päässyt aamulla ylös sängystä kun Väsytti. En taida olla ihan elämäni vedossa. Pimeys, opiskelijan vaativa arki, opnt ja työ siinä ohessa on tehnyt tehtävänsä.

Yksinäisyyden kolinaa lisää vielä se että kukaan ei sano mitään. Onko siellä kukaan? Tiedän kyllä että joku lukee raapustelujani. Nyt kaipaisin juttuseuraa. Anyone?