Rankan kevyehköä rypemistä

On omituista, että kaiken stressin ja surun keskellä, pää on suht selvä ja ajatukset kirkkaat. Kuuntelen mättömusaa ja riemuitsen elämän raa'asta kauneudesta. Siitä että olen elossa. Siitä. Se on paljon. Kun tajusin, pää stressimeressä velloen, että aina voi kuolla, lähti kaikki typerät pienet asiat häiritsemästä mielestäni. Kaverini valitsi kuolla, minä valitsin ja valitsen elää. Miksi turhaa ressata siis myöhästyneistä tehtävistä tai huonoista arvosanoista, kun on silti elossa!? Miksi!!!??? Elämä on ihanaa - se on täyttä elämää. On suurta surua, mutta niin on isoa Iloakin: on elämää. Ja elämä on ihmeellistä, kun vaan pääsee ensin jaloilleen. Jaloilleen pääsy on meille joillekin kieltämättä iso haaste...

On omituista tajuta toisen katoamisen hetkellä oman olemassaolon konkreettisuus. En ajattele koskaan että kuolema olisi loppu. Minusta se on uuden alku - meille oleville (ajatuksien ja käytännön elämän tasolla) ja hänelle uuden elämän tasolla. Ajattelen energian ja aineen olevan maailmankaikkeudessa aina vakio (en nyt tieteellisemmin osaa tätä selittää), joten sen perusteella me kaikki olemme aina olemassa, olomuotomme vain muuttuu. Siksi ei kannata surra, sillä kukaan meistä ei koskaan häviä. Toivon ja ymmärrän, että ikuisuuteen siirtynyt nuorimies saa nyt uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Ja me tiedostamme tapahtuman kautta sen, mikä on elämässä tärkeää.

Se, että monet, pelkästä velvollisuudesta (!) pysyvät hengissä elämän mittaisen taipaleen, elämättä hetkeäkään, on minusta surullisempaa kuin se, että joku päättää aloittaa alusta. Se, että hyvinvointiyhteiskunta pitää väkisin hengissä fyysisiä ja/tai psyykkisiä vihanneksi on Surullista. Mielestäni elämä on jollain tasolla peliä. Voi aina aloittaa alusta, mutta koskaan ei tiedä mitkä aloituspisteet lähtöruutuunsa saa, siksi on tärkeää miettiä, kannattaako siitä luopua, mitä on. Ja se, mikä loppupeleissä ;) ratkaisee on Tahto... joko sitä on tai sitä tulee hankkia, mutta koskaan ei kannata antaa puolittain periksi, sillä elämme vain kerran. Puolielämä - se vasta onkin kärsimysten tie.