Vain ihminen

Taas se tuli todettua, että todella olen vain pieni ihminen. Vaikka lukisin terapiaoppeja ja kaikenmaailman psykologiaa ja yrittäisin oppia niistä jotain ja olla viisaampi, sitä vaan kohtaa aina sen totuuden että sekään tieto ei sulje sosiaalisia kolhuuntumisia pois.

Tuli mojova riita erään kaverini kanssa ja se tuntuu pahalta. Vikaa on tietysti molemmissa. Erona meillä taitaa olla se, että itse en jaksa riidellä. Jotenkin tuntuu niin turhalta moinen.
Ja sitten on tämä eräs mies. Tapasin hänet taannoin, viikkoja sitten, ja muutama päivä takaperin halusin unohtaa hänet kokonaan, koska olin epävarma ja peloissani. Kerroin peloistani hänelle ja luulin että mies pitää minua vähintäänkin hölmönä ja kajahtaneena. Luulin että hän lähtee pois. Hän toi minulle kukkia. Jep. Taas meni pasmat sekaisin. Vaikea sanoa, että olenko viallinen...ja että mitä on tapahtunut. En saa elämästä tolkkua. Yksi ihminen vihaa ja toinen tykkää...

Hautajaiset olivat iso kokemus. Elämän ja kuoleman läsnäolo oli niin todellista. On ollut jännällä tavalla hurja olo sen jälkeen. Olen miettinyt sitä mitä haluan elämältäni ja että mihin kuulun. Tähän mennessä en ole oikeasti kai kuulunut juuri mihinkään. Olen vain ajelehtinut paikasta toiseen ja tutkiskellut elämää iloiten ja surren. Nyt haluaisin päästä kotiin. Pysähtyä jonnekin. Tehdä jotain pienempää, jotain tavallista. Nyt kaikki eletty elämä tuntuu niin suurelta, että voisin vain elää muistoilla hetken, enkä hankkia mitään uutta tiedettävää.

Viime yönä ruusumies nukkui vierelläni. Oli hämmentävää tajuta aamulla tuhinaa kuunnellessa, että taidan välittää hänestä. On pelottavaa tajuta että välittää. En tahtoisi olla heikko tai haavoittuvainen. Nyt olo on sellainen. Aikaisemmin elämässäni, kun en vielä tajunnut kuinka ihmissuhteet voi satuttaa, olisin ollut onnesta soikea. Nyt en tiedä mitä ajatella. Pelottaa tuntea. Todellakin sitä on vain ihminen. Pieni ja haavoittuvainen ihminen.